Mennyt viikko oli sellaista älytöntä vaakakiitoa ja kaiken suunnitellun jatkuvaa muutosta, että en oikein ehtinyt edes huomaamaan, että se meni jo. Alunperin olin jo hirvitellyt, että kuinkahan tästä töiden, nuorisoharrastusten, logistiikan, lähestyvien loma-aikojen, ja muiden epävarmuuksien risteysviidakosta oikein selvitään kohtuullisin henkisin vaurioin. Mutta suotta murehdin, sillä asioilla on todellakin tapana järjestyä, mutta ei aina ilman apuvoimia.
Miettikääpäs sellaista villisti virtaavaa jokea, josta ei pääse yli kuin hetkittäin paljastuvien astinkivien avulla. Juuri tällaisia astinkiviä minulle paljastui esiin aina kun niitä tarvitsin. Upeat, avuliaat ihmiset astuivat aina esiin kun heidän apuaan kipeiten tarvitsin. Oli kuin olisin liikkunut näkymättömissä turvavaljaissa, joita ystävät voimillaan kannattelivat ja nostivat taas eteenpäin seuraavalle kivelle.
Se vain oli niin upeaa ja siitä kiitos kaikille teille, jotka toivottavasti tiedättekin keitä olette. Ainakin yritin teitä kaikkia kiittää aina kuin se oli mahdollista.
Arki on täynnä pieniä hetkiä, jolloin me kaikki voimme ojentaa auttavan käden. Niin pientä asiaa ei ole etteikö omaa apuaan kannata tarjota. Vaikka sitä ei aina oteta vastaan tai tarvita, niin ajatus kyllä muistetaan. Ja apua saatetaan ottaa joskus myöhemmin sitten vastaan. Se mikä on pieni vaiva itselle, voi olla elämänsuuntaa muuttava avunanto toiselle.
No niin, nyt laitan turvavaljaat hetkeksi tuolin karmille ja menen nukkumaan rauhallisin mielin. Huomenna saan toivottavasti mahdollisuuden ojentaa turvavaljaat jollekin toiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti