Elämän syklit ovat toisinaan merkillisiä. Joskus ne seuraavat tasaista tappavaa tahtia viikosta toiseen, arjesta pyhään, pyhästä arkeen. Viikot eivät oikein erotu edes toisistaan. Päivien touhu on lähes samanlaista kunnes koittaa viikonloppu. Huhuh. Ihanaa. Pieni tauko. Levähdys ja helpotus.
Näin yleensä. Normielämässä. Toisten ihmisten elämässä.
Mutta sitten ovat erikseen vanhemmat, joiden elämässä on ilmiö nimeltä junnu-urheilu. Elämä rytmittyykin pitkälle treeneihin, kisoihin, talkoisiin ja jatkuvaan välinevarustelun kierteeseen. Miten ihmeessä tähän rumbaan oikein jouduinkaan?
No, ensin tuli hankittua lapsia (sic), ja sitten ne kasvoivat, ja sitten tunsin pistoksen sielussani, että jälkikasvun tasapainoisen kehityksen turvaksi on kokeiltava kaikenlaisia harrastuksia, ja sitten huomasin muuttuneeni junnu-urheilijan vanhemmaksi. Nyt elämääni hallitsevat kolme K:ta: Kannustus, Kuljetus ja Kustannus velvoitteet. Ja se junnu.
Mutta mitäpä ei rakkaudesta jälkikasvuunsa tekisi? Me vanhemmat olemme luultavasti maailman höynäytetyimpiä kuluttajia, ja niin helppo kohderyhmä kaikenlaisille "nämä nyt on pakko hankkia" markkinointiviesteille. Ja lompakko laulaa yksinäistä lauluaan aina kassalle asti. "Miljoona, miljoona, miljoona tarvetta..."
No joo. Mutta kaiken valittamisenkin ja voivottelun keskellä en vaihtaisi päivääkään enkä hetkeäkään pois. On saanut viettää aikaa yhdessä jälkikasvunsa kanssa ja saanut runsaasti yhteisiä muistoja. Niitä vain ei kaupasta pysty ostamaan. Ei junnu eikä vanhempi.
Mikä meissä junnuvanhemmissa oikein mättää? Reflektoimmeko omia saavuttamattomia lapsuusajan tavoitteitamme vai yritämmekö tehdä lapsistamme tehotalousrobotteja kun tunteemme ottavat liian usein vallan meistä lapsiemme harrastusten parissa?
VastaaPoistaKun katselen lapsia ja nuoria vaikkapa junnupurjehduksen parissa, en voi kuin haikeankarheasti ihailla sitä rentoutta ja keskinäisen toveruuden ilmapiiriä mikä heidän keskuudessaan vallitsee. Tuntuu siltä, että saavutettu tulos ei olisikaan niin olennaista sen rinnalla, että tuossa naapuriveneessä purjehtii se naapuriseuran söpö tyttö tai poika, jolle ehkä joskus uskallan sanoa jotain kivaa. Jos nyt ensi alkuun kuitenkin yrittäisin edes ujosti hymyillä.
Sitä ihmettelen ja itseänikin ajoittain moitiskelen, että millä oikeudella me vahemmat voimme tuoda omia arvojamme ja tavoitteitamme tähän viattomuuden paratiisiin. Jos minulta itseltäni nyt jäikin juuri tässä veneluokassa se edustuspaikka saammatta niin ei se oikeuta ketään opettamaan omalle lapselleen ne kaikki sääntöjen vastaiset ketkuilut, joilla saavuttaa kenties juuri sen verran etua, että tulos paranee. Pohtisinko lainkaan sitä, mitä arvoja siirrän samalla omalle jälkikasvulleni?
Siitä huolimatta edellistä kirjoittajaa kompaten -päivääkään en vaihtaisi. Ideaalista maailmaa odotellessa.
Kolmeen kovaan Koohon kuuluu kuitenkin lisätä se tärkeä neljäs K eli kahvinjuonti kavereiden kesken. Antaa lasten hoitaa purjehdus, keskitytään me vahemmat olennaiseen eli pysytään pois jaloista. Kyllä ne taaperomme selviävät kunhan heille näytetään suunta ja annetaan edellytkset.
JTa