Muistatko, koska viimeksi tuntui siltä, että sydän vallan pakahtuu? Minulla se oli viisi minuuttia sitten. Se on huikea tunne - sekoitus iloa, riemua ja onnea, ja tyytyväisyyttä. Pakahtuminen on aivan ihan tunne, jos sen vain sallii.
Jos aiheutin sinulle otsan rypistystä, koska viimeistä pakahtumista on vaikea muistaa, niin mietitäänpä hetki mitä se pakahtuminen vaatii. Tuleeko pakahtuminen siitä, että on voittanut lotossa, tai löytänyt kultakaivoksen, tai kehittänyt seuraavan maailmanmarkkinat valloittavan tuoteidean, tai joku etäinen sukulainen on juuri määrännyt sinulle testamentissaan kesämökin merenrannalta. Näistäkö sydämesi pakahtuisi, vanha rintalihas nyrjähtäisi kerrassaan vinoon?
No, mikä jottei, toteat. Olisihan niissä kaikissa syytä pomppia riemusta ja pakahtua riemusta. Tottakai. Hienoa onnenpotkuja kaikki tyynni. Mutta niitä ei aivan usein kohdalle osu. Useimmille meistä ei yksikään niistä toteudu koskaan. Voimme vain niistä haaveilla. Hyvä niinkin - ja se on sallittua.
Lasken kuuluvani tuohon viimeiseen joukkoon, enkä turhista onnenpotkuista pahemmin haaveile. Jos osuvat kohdalle, niin kiva, mutta en aio niiden ohjailla elämäni onnenmäärää tai pakahtumisia edes haaveissani. Olen erikoistunut pieniin pakahtumisiin ja niiden sallimiseen. Ja niitähän riittää.
Naapurin rouvan tuomat synttärikukat pöydällä. Juniorin keittämän iltakahvin nauttiminen sohvalla. Ystävän lämmin sana ja ajatus vaikka tekstarilla. Ulkona kukkivan sireenin tuoksu ilta-auringossa. Oman lapsen nukahtamisen katselu.
Ja sydän ei kerta kaikkiaan ole pysyä paikoillaan.
Pakahtuminen on aivan ihanaa. Monta kertaa päivässä. Suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti